Kansallisteatterissa: Vuosisadan rakkaustarinat

Kävin toissapäivänä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä katsomassa näytelmän Vuosisadan rakkaustarinat. Yli kolmetuntinen näytelmä perustui tositapahtumiin: se kertoi kirjailija Märta Tikkasen oman rakkaustarinan lisäksi hänen äitinsä ja isoäitinsä lemmenasioista. Esitys oli kauden viimeinen, ja sen päätteeksi liki kahdeksankymppinen Tikkanen saapui itse näyttelijöiden kanssa ablodeerattavaksi lavalle. Mahtaa olla mielenkiintoista nähdä "oma itsensä", äitinsä ja isoäitinsä lavalla!

Näytelmästä jäi itselleni mieleen Tikkasten naissukupolvien vahvuus ja sitkeys - esimerkiksi isoäiti Emma kasvatti nuorena hankitun lapsikatraan yksin vailla aviomiehensä tukea, kesti sodanaikaiset evakuointireissut ja lähipiiristä toimiinsa kohdistuneen ristipaineen. Myös kaikkien kolmen naisen suunnaton uskollisuus ja puolisoitaan kohtaan tuntema ymmärrys teki vaikutuksen. Ymmärrys oli silti sellaista suoraselkäistä, nöyristelemätöntä, ei verrattavissa säikkyyn keppiä pelkäävään koiraan.

Naisista jokainen oli silti uhrannut suhteen eteen puolisoaan enemmän: unelmia, uraa, omaisuutta, aikaa, rakkautta. Märta totesi näytelmässä: "Vain ensimmäistä petosta en anna anteeksi, kaikki sen jälkeiset kyllä." Toki on muistettava, että teatteriesitys ei kerro koko totuutta historiankulusta ja useasta sukupolvesta kertovassa tarinassa on "totuuksiakin" jo aika monta, sehän on itsestäänselvää.

Näytelmä herätti ajatuksia varsinkin sukupuolirooleista ja tasa-arvosta - siitä kuinka iloinen näiden kannalta olen siitä, että elän tässä ajassa. Näytelmä nostatti myös omakohtaisia mietteitä. Pohdin, onko oman itsen alemmaksi asettamista vai ihan "sallittua" se, etten näe ns. muusan roolia vastenmielisenä alistumisena saati esteenä tasa-arvolle. Toisinaan jopa nautin eräänlaisesta ihailijan roolista, sellaisesta että ihan vähän voi katsoa toista - kumppani(kast)a - ylöspäin ja pitää häntä itseäni viisaampana tai taitavampana - silti luottaen kaiken perustana olevaan täydelliseen tasavertaisuuteen. Onko feminismin vastaista olla tietoinen muusafiksaatiostaan mutta jättää pyrkimättä siitä pois?

Kaiken kaikkiaan Vuosisadan rakkaustarinat ei kuitenkaan yllä teatterikokemusteni kärkisijoille, se oli (takapuolta) puuduttavan pitkä ja sen elementit (mm. lauluosuudet) olivat osin turhan irrallisia. Näyttelijäsuoritukset olivat kelpoja kuten tämän tason teatterilta jo on odotettavakin - ihailuni Märtaa näytelleelle Cecile Orblinille, joka oli käytännössä aivan koko esityksen ajan lavalla saamatta juurikaan levähtää välillä.

                                            Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Epämustavalkoista joulua!

Se olis joulu! Ulkona on hämärää, ankean sateista, sellaista kuin syksyllä ikävimmillään. Muut joululenkkeilijät tuntuvat maastoutuvan harmauteen, itse puolestani muistuttanen joulukuusta äidin varastosta löytyneissä neon-värisissä ulkoilutamineissa. Mieli sen sijaan on vallan toisissa, huomattavan positiivisissa sfääreissä, toisin kuin viime vuonna samaan aikaan. Vaikka silloin sää oli jouluinen ja luntakin piisasi, en ahdistukseltani pystynyt edes syömään yötä myöten perheen kanssa valmistettuja jouluherkkuja. Nukuin huonosti ja odotin pelokkaana (vaikkakin jollain tapaa jo voimautuneena) välttämättömiä ratkaisuja, pienen elämän suuria muutoksia. Jouluun mahtui myös mm. (ei-edes-kovin-komeita) ambulanssimiehiä, yöllisiä ikäviä puheluita ja aika monta vuodatettua kyyneltä.

Kirjoitin viimeksi puoli vuotta sitten. Olin juuri muuttanut Helsinkiin "kesäksi" - lienee sopivaa tässä vaiheessa myöntää, että jo siinä vaiheessa epäilin kaipaavani pidempää maisemanvaihdosta. Näihinkin kuukausiin mahtuu kyllä kaikenlaista, toivoisinpa että olisin jaksanut/ehtinyt kirjoittaa matkan varrella. Mutta seikkailu jatkuu, ja kukaties hieman aktivoidun myös blogirintamalla.

Ihanaa joulua, ei valkoista, muttei myöskään mustaa - eikä varsinkaan mustavalkoista - vaan sellaista juuri sun lempiväreillä väritettyä!

Harrastus, joka täytti vuoden

Tämän harrastuksen aloitettuani ei enää koskaan voi sanoa "ei ole mitään tekemistä". (No, en ole varma olenko koskaan voinut hyvällä omallatunnolla niin sanoa.) Geokätköily on totisesti vienyt sydämeni! Tällä hetkellä, nyt kun löydettyjä kätköjä on jo n.70, suunnittelen kahden oman kätkön piilotusta. Kätköpaikan on oltava jotenkin merkityksellinen, ja minulla on tiedossa kaksi sellaista erittäin hyvää (molemmat sijaitsevat kotipaikkakunnallani, vieläpä omalla asuinalueellani siellä) mutta vielä täytyy selvitellä koordinaatit ja sopivat piilot, plus valmistaa itse kätkörasiat.

Kuvituksena Itä-Suomessa erään tehtaan lähettyvillä sijaitseva kätkö.

Häslinki...

...vai oliko se sittenkin Helsinki? Aika kertoa kuulumisia.

Kolme viikkoa pääkaupungissa asuttuani ajoin ensimmäistä kertaa autolla keskustassa. Onneksi oli juhannuspäivä, ja liikenne siis hyvin hiljaista. Silti oli jännittävää, kun ne ratikatkin.

Viime yön nukuin riippukeinussa kansallispuistossa, oli makeat ja raikkaat unet.

Kesäasunnollani nukun ilmatäytteisellä patjalla, ihan mukavasti myös. Täällä on kamalan kylmä yöllä, tarvitsen sukat ja kaksi peittoa. Mukavaa toki, kun ei tarvitse kesälläkään hikoilla, mutta tuntuu liki vitsiltä se, että otin mukaan tuulettimen kuumia öitä varten. Missä ne kesäyöt, kun lakanat sujautetaan päiväksi pakastimeen ja ennen nukkumaanmenoa vaaditaan kylmä suihku?

Jos nukkumisesta vielä: olen nukkunut pääsääntöisesti yksin. Ja yksin nukkuminen, siinä on puolensa. Tai ainakin se on ihan normaalia: nukkumiseenhan ei vaadita kuin yksi. 18-vuotias työtoverini tilitti, kuinka hirveää on nukkua ensimmäinen yö ilman poikaystävää, suhdetta on takana pari vuotta. Tuollainen suhde herättää minussa silkkaa pakokauhua. Toivottavasti tulen aina olemaan siinä määrin itsenäinen ja muista riippumaton minä, että (o)saan nukkua yksinkin.

Tällä asenteella en kuitenkaan tähtää vanhapiikuuteen, enkä toivottavasti päädykään.

Se nukkumisesta.

Matkalipun tarkastajat ovat iskeneet ratikassa jo kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin unohtanut matkakortin kotiin, ja aioin jo kulkea liputta (kuten jokusen kerran aiemminkin) kuultuani, että tarkastuksia tehdään tosi harvoin. Tuli kuitenkin tunne, että nyt on syytä ostaa kännykkälippu. Onneksi ostin.

Olin treffeillä. Aika lensi. Se ei ollut sellaista pussailuun tai seksiin tähtäävää vaan todellista tutustumista ja silmiin katselua. Mies on älykäs mutta maanläheinen, rauhallinen muttei vaisu, mukavannäköinen muttei ylpeä, aktiivinen mutta kykenevä pysähtymään - tosi paljon minun makuuni siis. Ensimmäistä kertaa todella pitkästä aikaa perhoset asuttivat vatsani, välillämme oli sähköä: halusin todella olla edukseni. Toisaalta tämä myös muistutti, kuinka epävarma sittenkin olen itsestäni: en usko, että millään voisin riittää.

Erosta on puoli vuotta. Psykoterapeutti (jonka vastaanotolla en sentään ollut, vaan joka puhui minulle työtoverin roolissa) sanoi, että puoli vuotta on hyvä aika monella tapaa. Ei ole lainkaan liian aikaista siirtyä elämässä eteenpäin. Itse en ole varma: vaikka välillä jollain tapaa kärsin yksinäisyydestä (ehkä tämän kaupungin takia), olen oppinut nauttimaan siitä.

Silti tiedän, että oikeasti en tiedä yksinäisyydestä yhtään mitään. Minulla on ihania ihmisiä elämässäni, ja olen siitä suunnattoman kiitollinen.

Kevään merkkejä

Tällaisissa perinteisen "keväisissä" merkeissä olen viettänyt nyt reilun viikon ajan. Köh, niisk ja puuh! Nyt sentään tuntuu, että elämä alkaa taas hiljalleen voittaa.

Tunneskaala -nimisessä vuoristoradassa

Viimeistään tämän viikon jälkeen olen vakuuttunut siitä, että aikanaan keinutuolissa ei tarvitse keksiä menneisyyteen jännittäviä sattumuksia. Jos elämä joskus onkin tasaisesti soljuvaa ja yllätyksetöntä, seuraavassa hetkessä elämää voi varauksetta luonnehtia seikkailuksi. Hyvässä ja pahassa.

I'll be back!

Huhtikuun yhdeksäntenä

Onpa viisasta avata blogi sellaisena päivänä, jona ei ole oikeastaan tapahtunut mitään maininnan arvoista. En siis pääse kertomaan jännittävästä, tapahtumarikkaasta päivästä - niitäkin oikeasti on - eikä toisaalta maksa vaivaa (saati houkuttele lukijoita) yksityiskohtaistaa sitä, kuinka valmistin ruokaa ja urheilin kahden yksitoistatuntisen työvuoron välissä. (Ja kuinka jätin tiskaamatta, laittamatta shampoon jälkeen hoitoainetta ja siirsin parin tärkeän sähköpostin lähettämistä.)

Toisaalta blogin perustamiseen liittyy oman itsen esittely. Tunnustan heti, että kammoksun sellaista suuresti, sillä en oikein osaa. Työpaikan työnohjauksessa tai koululla jonkun kurssin ensimmäisellä luennolla olen joutunut tilanteisiin, joissa pitäisi omalla vuorollaan kuvailla itseään nopeasti. Ihailen heitä, jotka keksivät nopeasti jotain sukkelaa. Minuun yleensä iskee lievä paniikki: miten ihmeessä voisin sulloa itseni pariin lauseeseen, kun en oikein tiedä laajemminkaan kuka olen?

Bloggaajana minulla lienee vapaus pitää nämä itsemäärittelyyn ja kategorisoitumiseen liittyvät vaikeudet. Mutta jos kuitenkin jotain hajanaista, edes jotain mistä olen melko varma? Ihminen olen, ja nainen myös. Ikäkategorisointi on ikävää, sillä aikuisiällä numero ei oikeasti kerro juuri mitään. Sijaintini vaihtelee kuitenkin jossain kahden- ja kolmenkympin välissä, niin henkisesti kuin joitakin vuosia vielä fyysisestikin. Miellän itseni nuoreksi ja sanoisin olevani vielä kovasti kesken, vaikka toisaalta olen itsenäinen aikuinen ja luottamus itseeni on vuosien varrella alkanut lujittua.

Joo, kuten varmasti pääteltävissä on: tämän blogin tarkoitus on kulkea rinnallani sillä matkalla, jonka kuljen omaan itseeni. Vuosien ajelehtimisen jälkeen on tullut aika etsiä se minä, joka todella olen ja haluan olla. (Enkä missään tapauksessa väitä, että ajelehtiminen olisi ollut onnetonta tai tarpeetonta. Sille oli oma aikansa ja paikkansa, en missään tapauksessa vaihtaisi sitä pois.) Tämä "itsensäetsimismatka" on alkanut erilaisista elämänmuutoksista, jotka eivät olleet helppoja, mutta tavoitteen kannalta välttämättömiä. Niihin palaan varmasti myöhemmin ainakin jossain määrin. Pahoittelen sitä, etten tässä vaiheessa osaa nimetä tätä "itseni etsimistä" mitenkään vähemmän kliseisesti.

Yritän pitää tekstien sävyn hyväntuulisena, vaikka välillä pohdiskelen varmasti vakavampiakin. Itse nimittäin ainakin luen mieluummin iloisella tavalla elämänmakuisia, värikkäitä blogeja. Aivan henkilökohtaiselle tasolle blogia en tule päästämään, sillä aikomukseni on pitää se julkisena.
Koska mielestäni blogi ilman kuvia on aika tympeää luettavaa, lisään tähän avauspostaukseen tuoreimman kuvan kännykkäni muistista: kasasimme perjantaiaamupäivänä kaverini kanssa eräänlaisen brunssin. Tämä kertoo minusta kai jotain: rakastan värejä, rakastan hitaita aamuja, rakastan elämäni ihmisiä - niin, ja tietenkin ruokaa.