Häslinki...

...vai oliko se sittenkin Helsinki? Aika kertoa kuulumisia.

Kolme viikkoa pääkaupungissa asuttuani ajoin ensimmäistä kertaa autolla keskustassa. Onneksi oli juhannuspäivä, ja liikenne siis hyvin hiljaista. Silti oli jännittävää, kun ne ratikatkin.

Viime yön nukuin riippukeinussa kansallispuistossa, oli makeat ja raikkaat unet.

Kesäasunnollani nukun ilmatäytteisellä patjalla, ihan mukavasti myös. Täällä on kamalan kylmä yöllä, tarvitsen sukat ja kaksi peittoa. Mukavaa toki, kun ei tarvitse kesälläkään hikoilla, mutta tuntuu liki vitsiltä se, että otin mukaan tuulettimen kuumia öitä varten. Missä ne kesäyöt, kun lakanat sujautetaan päiväksi pakastimeen ja ennen nukkumaanmenoa vaaditaan kylmä suihku?

Jos nukkumisesta vielä: olen nukkunut pääsääntöisesti yksin. Ja yksin nukkuminen, siinä on puolensa. Tai ainakin se on ihan normaalia: nukkumiseenhan ei vaadita kuin yksi. 18-vuotias työtoverini tilitti, kuinka hirveää on nukkua ensimmäinen yö ilman poikaystävää, suhdetta on takana pari vuotta. Tuollainen suhde herättää minussa silkkaa pakokauhua. Toivottavasti tulen aina olemaan siinä määrin itsenäinen ja muista riippumaton minä, että (o)saan nukkua yksinkin.

Tällä asenteella en kuitenkaan tähtää vanhapiikuuteen, enkä toivottavasti päädykään.

Se nukkumisesta.

Matkalipun tarkastajat ovat iskeneet ratikassa jo kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin unohtanut matkakortin kotiin, ja aioin jo kulkea liputta (kuten jokusen kerran aiemminkin) kuultuani, että tarkastuksia tehdään tosi harvoin. Tuli kuitenkin tunne, että nyt on syytä ostaa kännykkälippu. Onneksi ostin.

Olin treffeillä. Aika lensi. Se ei ollut sellaista pussailuun tai seksiin tähtäävää vaan todellista tutustumista ja silmiin katselua. Mies on älykäs mutta maanläheinen, rauhallinen muttei vaisu, mukavannäköinen muttei ylpeä, aktiivinen mutta kykenevä pysähtymään - tosi paljon minun makuuni siis. Ensimmäistä kertaa todella pitkästä aikaa perhoset asuttivat vatsani, välillämme oli sähköä: halusin todella olla edukseni. Toisaalta tämä myös muistutti, kuinka epävarma sittenkin olen itsestäni: en usko, että millään voisin riittää.

Erosta on puoli vuotta. Psykoterapeutti (jonka vastaanotolla en sentään ollut, vaan joka puhui minulle työtoverin roolissa) sanoi, että puoli vuotta on hyvä aika monella tapaa. Ei ole lainkaan liian aikaista siirtyä elämässä eteenpäin. Itse en ole varma: vaikka välillä jollain tapaa kärsin yksinäisyydestä (ehkä tämän kaupungin takia), olen oppinut nauttimaan siitä.

Silti tiedän, että oikeasti en tiedä yksinäisyydestä yhtään mitään. Minulla on ihania ihmisiä elämässäni, ja olen siitä suunnattoman kiitollinen.