Näytelmästä jäi itselleni mieleen Tikkasten naissukupolvien vahvuus ja sitkeys - esimerkiksi isoäiti Emma kasvatti nuorena hankitun lapsikatraan yksin vailla aviomiehensä tukea, kesti sodanaikaiset evakuointireissut ja lähipiiristä toimiinsa kohdistuneen ristipaineen. Myös kaikkien kolmen naisen suunnaton uskollisuus ja puolisoitaan kohtaan tuntema ymmärrys teki vaikutuksen. Ymmärrys oli silti sellaista suoraselkäistä, nöyristelemätöntä, ei verrattavissa säikkyyn keppiä pelkäävään koiraan.
Naisista jokainen oli silti uhrannut suhteen eteen puolisoaan enemmän: unelmia, uraa, omaisuutta, aikaa, rakkautta. Märta totesi näytelmässä: "Vain ensimmäistä petosta en anna anteeksi, kaikki sen jälkeiset kyllä." Toki on muistettava, että teatteriesitys ei kerro koko totuutta historiankulusta ja useasta sukupolvesta kertovassa tarinassa on "totuuksiakin" jo aika monta, sehän on itsestäänselvää.
Näytelmä herätti ajatuksia varsinkin sukupuolirooleista ja tasa-arvosta - siitä kuinka iloinen näiden kannalta olen siitä, että elän tässä ajassa. Näytelmä nostatti myös omakohtaisia mietteitä. Pohdin, onko oman itsen alemmaksi asettamista vai ihan "sallittua" se, etten näe ns. muusan roolia vastenmielisenä alistumisena saati esteenä tasa-arvolle. Toisinaan jopa nautin eräänlaisesta ihailijan roolista, sellaisesta että ihan vähän voi katsoa toista - kumppani(kast)a - ylöspäin ja pitää häntä itseäni viisaampana tai taitavampana - silti luottaen kaiken perustana olevaan täydelliseen tasavertaisuuteen. Onko feminismin vastaista olla tietoinen muusafiksaatiostaan mutta jättää pyrkimättä siitä pois?
Kaiken kaikkiaan Vuosisadan rakkaustarinat ei kuitenkaan yllä teatterikokemusteni kärkisijoille, se oli (takapuolta) puuduttavan pitkä ja sen elementit (mm. lauluosuudet) olivat osin turhan irrallisia. Näyttelijäsuoritukset olivat kelpoja kuten tämän tason teatterilta jo on odotettavakin - ihailuni Märtaa näytelleelle Cecile Orblinille, joka oli käytännössä aivan koko esityksen ajan lavalla saamatta juurikaan levähtää välillä.
