Kevään merkkejä

Tällaisissa perinteisen "keväisissä" merkeissä olen viettänyt nyt reilun viikon ajan. Köh, niisk ja puuh! Nyt sentään tuntuu, että elämä alkaa taas hiljalleen voittaa.

Tunneskaala -nimisessä vuoristoradassa

Viimeistään tämän viikon jälkeen olen vakuuttunut siitä, että aikanaan keinutuolissa ei tarvitse keksiä menneisyyteen jännittäviä sattumuksia. Jos elämä joskus onkin tasaisesti soljuvaa ja yllätyksetöntä, seuraavassa hetkessä elämää voi varauksetta luonnehtia seikkailuksi. Hyvässä ja pahassa.

I'll be back!

Huhtikuun yhdeksäntenä

Onpa viisasta avata blogi sellaisena päivänä, jona ei ole oikeastaan tapahtunut mitään maininnan arvoista. En siis pääse kertomaan jännittävästä, tapahtumarikkaasta päivästä - niitäkin oikeasti on - eikä toisaalta maksa vaivaa (saati houkuttele lukijoita) yksityiskohtaistaa sitä, kuinka valmistin ruokaa ja urheilin kahden yksitoistatuntisen työvuoron välissä. (Ja kuinka jätin tiskaamatta, laittamatta shampoon jälkeen hoitoainetta ja siirsin parin tärkeän sähköpostin lähettämistä.)

Toisaalta blogin perustamiseen liittyy oman itsen esittely. Tunnustan heti, että kammoksun sellaista suuresti, sillä en oikein osaa. Työpaikan työnohjauksessa tai koululla jonkun kurssin ensimmäisellä luennolla olen joutunut tilanteisiin, joissa pitäisi omalla vuorollaan kuvailla itseään nopeasti. Ihailen heitä, jotka keksivät nopeasti jotain sukkelaa. Minuun yleensä iskee lievä paniikki: miten ihmeessä voisin sulloa itseni pariin lauseeseen, kun en oikein tiedä laajemminkaan kuka olen?

Bloggaajana minulla lienee vapaus pitää nämä itsemäärittelyyn ja kategorisoitumiseen liittyvät vaikeudet. Mutta jos kuitenkin jotain hajanaista, edes jotain mistä olen melko varma? Ihminen olen, ja nainen myös. Ikäkategorisointi on ikävää, sillä aikuisiällä numero ei oikeasti kerro juuri mitään. Sijaintini vaihtelee kuitenkin jossain kahden- ja kolmenkympin välissä, niin henkisesti kuin joitakin vuosia vielä fyysisestikin. Miellän itseni nuoreksi ja sanoisin olevani vielä kovasti kesken, vaikka toisaalta olen itsenäinen aikuinen ja luottamus itseeni on vuosien varrella alkanut lujittua.

Joo, kuten varmasti pääteltävissä on: tämän blogin tarkoitus on kulkea rinnallani sillä matkalla, jonka kuljen omaan itseeni. Vuosien ajelehtimisen jälkeen on tullut aika etsiä se minä, joka todella olen ja haluan olla. (Enkä missään tapauksessa väitä, että ajelehtiminen olisi ollut onnetonta tai tarpeetonta. Sille oli oma aikansa ja paikkansa, en missään tapauksessa vaihtaisi sitä pois.) Tämä "itsensäetsimismatka" on alkanut erilaisista elämänmuutoksista, jotka eivät olleet helppoja, mutta tavoitteen kannalta välttämättömiä. Niihin palaan varmasti myöhemmin ainakin jossain määrin. Pahoittelen sitä, etten tässä vaiheessa osaa nimetä tätä "itseni etsimistä" mitenkään vähemmän kliseisesti.

Yritän pitää tekstien sävyn hyväntuulisena, vaikka välillä pohdiskelen varmasti vakavampiakin. Itse nimittäin ainakin luen mieluummin iloisella tavalla elämänmakuisia, värikkäitä blogeja. Aivan henkilökohtaiselle tasolle blogia en tule päästämään, sillä aikomukseni on pitää se julkisena.
Koska mielestäni blogi ilman kuvia on aika tympeää luettavaa, lisään tähän avauspostaukseen tuoreimman kuvan kännykkäni muistista: kasasimme perjantaiaamupäivänä kaverini kanssa eräänlaisen brunssin. Tämä kertoo minusta kai jotain: rakastan värejä, rakastan hitaita aamuja, rakastan elämäni ihmisiä - niin, ja tietenkin ruokaa.